tiistai 5. elokuuta 2008

Maailma vierestä katsoo, kun sä vuodat kuiviin....

Tuulee, ulkona. Sateista, kesä on ohi. Ja minua hymyilyttää. Hymyilyttää ihmiset, jotka ei näe maailmaa kokonaisuutena. Leikitään tällaista leikkiä ja perehdytään toimintaan ja mahdollisuuksiin, ne ehdotti. En helvetti tiennyt itkeä vai nauraa.
Ja samalla tuolta jostakin kuuluu basson rytmi. eiku vittu se olikin mun sydän.

Välimeren rannikolla, Vrasarissa, sataman kupeessa olevassa kivitalossa, asuu mies. Ei sitä kukaan tunne, eikä kukaan ole siitä kiinnostunutkaan. Sillä on terävät kasonpiirteet, pieni parran sänki. Rakentaa päivisin savesta veistoksia, terassillaan. Jostakin kumman syystä se juo viiniä, koko ajan, aamusta iltaan. Kai illasta aamuunkiin. Koira sillä on. Jokin sekarotuinen kai. Koira juoksee vapaana kadulla, eikä välitä ihmisistä. Se on musta, paitsi keskellä otsaa on valkoinen täplä. Se ei hauku. Väistelee ihmisiä katselee maailma.

Stjepan katsoo ikkunasta merelle. On aamu, kalastajat ovat lähdössä. Stjepan kuuntelee lokkien kirkumista, kamalalta se kuulostaa, mutta siihen tottuu.
Joskus vielä, hän ajattelee, minäkin lähden takaisin. Takaisin sinne, isieni maahan.
Maahan, jossa ei ole jumalia, eikä helvetti ainakaan naapureita.

Ei paratiisia ole olemassa, kyllä Stjepan sen tietää. Mutta hän tietää myös, että sen voi rakentaa. Oman paratiisinsa.

Stjepan ruskeat silmät tarkkailee katua, hän katselee kalastajien puuhia. He nostavat verkkojaan veneisiin. Kohta lähtevät ja palaavat taas illalla. Niin kuin jokainen päivä ennenkin. Itrianin toreille voisi jälleen lähteä, myymään veistoksia. Kaikki ne Ante Pavelićia esittävät teokset, joita ihmiset ostavat. Tiemättä edes, ketä veistoksen mies esittää. Niin ne vain tekevät.

Eikä Stjepankaan miehestä pitänyt, päin vastoin. Hän vihaa sitä elukkaa. Mutta ne kasvon piirteet, ne tekevät veistoksista hienoja. Ja kun kylkeen kirjoittaa, tai jättää kirjoittamatta Ante Pavelić 1889 - 1959 on se saman tekevää. Sillä ei turistit, eikä edes Stjepanin oma kansa ymmärrä, kuka hän oli, mitä hen teki, tai mihin hän meni. Niinpä se on Stjepanillekin saman tekevää, kenestä hän veistoksensa muovaa.

Veneet ovat jo matkalla merelle, kohta ne häviävät horisonttiin. Kauas pois rannikolta. Aurinko alkaa nousta. Stjepan kaataa kahvia suodattimeen. Käärii marisätkää. Antaa Zachariakselle ruokaa, eilisestä jääneitä perunoita ja lihaa. Ottaa itselleen kupin, jossa lukee Viso Gero, kaataa kahvia. Suuhun hän laittaa kaksi palaa sokeria ja istuu terassilleen. Ilma tuoksuu raikkaalle.

Hevoskastanjapuu on alkanut kukkia. Kohta lähden. Juon vain kahvin loppuun. Ainakin juustoa ja leipää, ehkä makkaraakin, Stjepan ajattelee.
Zacharias asettuu makaamaan hänen jalkojensa päälle. Enää laivoja ei näy.

Ei kommentteja: