maanantai 29. syyskuuta 2008

Koko ajan tekee mieli lähteä, ja kun lähdet on ikävä kotiin. Kun on pakko, matkata kohti tuntematonta. Et tiedä edes mitä tulee vastaan. Kun ulko-oveni äsken sulkeutui ja poistuit, minussa tuntui. Nielaisin kyyneleeni. Yritin katsoa silmiin, mutta en pystynyt.

On pakko mennä, kun maailma kutsuu. Kutsuisiko se tänä yönä minua. Maailmaasi rakennan, maailmaasi johon itse en kuulu. Kuuletko hiljaisuuden leijuvan kasvoillani. Olen vain, hengitän. Keitä varten minä sinua ajattelen, sinua. Aukeaako sieluni tänä yönä, kaikki se josta en puhunut. Tänä yönä, kun minä etsin hiljaisuutta tänä yönä rakas maailmani.

On pakko mennä kauas, jotta voi palata kotiin. Koti, sanana minulle vieras. Koti, jossa turva. En tunne sitä. Kun matkaan maailmaan ääriin löydänkö itselleni kodin. Sinä. Minä istutan meren rantaa omenapuun. Voin katsoa kuinka se kasvaa.
Huuhtoudun aalloissa, kun aurinko poistaa kehostani arvet. Kyyneleeni valuvat pitkin kasvojani, sumentaen omenapuuni. Sinä.

Tahdon nähdä kuinka todellisuus tekee minusta terveen. Epätodellinen maailmani on pieni, minä en enää huuda. En ikinä. Opettelen puhumaan. Minä en enää jätä palaamatta. Vaihdan paitani vaikka päivittäin. Vuoksesi mitä vain.

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Ihana syyskuun sunnuntai. Ulkona paistaa aurinko, vielä voin nauttia siitä. On niin mukavaa kävelle jokirantaa pitkin ja rauhoittua. No en vittu varmasti kävele.

Mukavaa on iskeä itsensä väsyksiin ja soittaa stereoista musiikkia, ihan helvetin lujaa. Mukavaa on istua keittiön pöydässä, juoda kahvia, polttaa tupakaa. Keittiössä on sekin etu, etten näe sieltä ihmisiä. Päätä särkee.

Te jotka ette vieläkään ole tajunnut niitä kapitalismin vaaroja, niin odottakaa vain, kohta tukehdutte Valion jäätelöihin, kun melamiini myrkky tunkeutuu elimistöönne ja luultavasti kuolette tämän seurauksena. Ja kyllä aivan, teen tässä vaalityötä.

Vihreiden kannattajat näköjään korostavat joukkoliikennettä. Siitäpi tulikin mieleeni, tuossa kun keskustelin ihmisten kanssa. Kokoomusnuorten tukijat kyselivät minulta kovasti vaaleista ja mitä ajattelin, no tietenkin minä heille kerroin tekeväni vallankumouksen ja tekeväni joukkoliikenteestä toimivan. No he nyt tietenkin itkivät musiikkitalojen perään, kun kultturellia kansaa ovat. Mutta siinä vaiheessa kun kerroin tekeväni keskustasta autottoman, niin hehän hätääntyivät. Alkoivat ihmettelemään, että miten täältä sitten pääsee töihin, jos täällä asuu. Siis keskustassa. Minä parhaani mukaan yritin kertoa, että joukkoliikenteestä tehdään toimiva ja koko kaupungin kattava.

Mikään ei auttanut. En saanut heitä ymmärtämään, että yliopistonkatua voisi ajaa muullakin kulkuneuvolla, kuin omalla autollaan. Eivät luvanneet äänestää. Niin ja ystäväni ei saanut heitä jatkoille asunnolleen. Sen sijaan, minulla oli helvetin hauskaa, kun huomasin kuinka ihmiset pitivät ajatuksiani mielipuolisina.

perjantai 19. syyskuuta 2008

väsymys ei väsytä

Omatuntoani vaivaa, vaivaa, vaivaa. ei mikään vaivaa. Toisaalta samaan aikaan teen suunnitelmia, joiden mukaan minulla pitäisi olla rikas elämä. Toisaalta, kun taas katson noita muita, niin niin niin, on minun pakko olla tyytyväinen, kun olen koko ajan ylempänä ylempänä ylempänä. huutoja en joudu kuulemaan.
ymmärtääkö kukaan?
Ymmärrättekö ihmiset?
Valtakuntamme tekee kuolemaa, ellet taistele. Mutta älä ole hiljaa, sillä maailma ympärilläsi pyörii huomenna viisitoista askelta enemmän vasemmalla. Ymmärräthän? Tiedäthän ettei maapallo kuole ilmaiseksi. Tiedäthän tiedäthän tiedäthän. Mutta älä vain ole hiljaa. Tee mitä tahansa, mutta älä ole hiljaa.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Istuin rappusilla,
poltin tupakkaa
Hetki
elokuvamainen

Rastapää kävelee ohitseni
ei se huomaa, unelias
Kuvanveistäjä kävelee ohi,
ei huomaa, ennen kuin huudan

Ulkoiluttaa koiraansa,
asuu naapurissa,
En tiennyt
sanat vaihtuvat,
Hetki
mieleenpainuva

Poltan tupakkaa,
outo tunne,
en tahtoisi lähteä
kai on pakko.
Minulla on kylmä. Enkä nyt puhu mistään ihmisten kaipuusta, minulla on kylmä koska syksy saapuu. Minulla on kylmä, koska syksy etsii mua. Laitoin päälleni villapaidan. Olisi niin helpompaa, kun olisinkin valinnut sen oikean laidan. Silloin ei tarvitsisi pitää päällään röökiltä haisevaa paitaa, jossa on steariinia selässä. Se tarttui kynttilästä, jonka päälle kaaduin. Ei sitä toista tietä minulle ikinä edes ole tarjottu, enkä varmasti olisi vastaan ottanutkaan.

Älä valita poika, syöt ne nuudelit ja lähdet ulos.

maanantai 15. syyskuuta 2008

En näe valoja kaupungissa, vaikka on pimeää. Katselen katua eteenpäin, näen vain mustaa. Vieri vieressä lamppuja, korkealla tolpassa, mutta ne ovat hiljaa. Ihana hiljaisuus, en kuule edes liikenteen ääniä. Mitä helvettiä se tarkoittaa?

Kävelen eteenpäin kohti kiinalaista ravintolaa, josta saa kaupungin parhaita katkarapuja. Ravintola Xiang Long lukee ikkunassa. Ravintola ammottaa tyhjyyttään pieni kiinalais mies, Liu Xiang nimeltään, istuu tiskin takana lukemassa lehteä. Tervehdin häntä. Istuudun pöytään, joka on kolmas vasemmalta, kun tulee ovesta sisään. Se on ainoa paikka, josta näkee koko ravintolan. Välillä lounasaikaan pöytä on varattu, enkä pysty tarkkailemaan ympäristöäni.

Tilaan viinaa, en toki mitään kiinalaista, vaan sitä halvinta. Näen kuinka Xiang kaataa pullosta, jossa ei ole etikettiä, neljän centtilitran lasiin juomaa. Hän asettaa lasin tarjottimelle, pullon lasin viereen ja tuo ne pöytään. Näytän numeroa 12, enkä sano sanaakaan. Mikä helvetti niitä katulamppuja vaivaa, kyllä niiden nyt pimeällä pitäisi päällä olla.

Vuoden vanha Anna-lehti makaa pöydällä, kannessa hymyilee Anna-Leena Härkönen. En jaksa lukea, mitä hänelle on kuulunut. Mutta ne katuvalot, en voi käsittää. Pimeinä kaikki tyyni. Ja tyhjä ravintola, aivan kuin olisin koko kaupungissa yksin. Yksin Liu Xiangin kanssa, ei se ei voi olla mahdollista.

Herkkusieni keitto saapuu pöytääni. Tunnen sen tuoksun se vaikuttaa koko kehooni. Osaan jo kuvitella sen maun, maku joka ei ole lainkaan sama mikä sienissä. Kaadan pullosta viinaa lasiin, kumoun sen neljä senttilitraa kehooni. Ihana lämmin, voimakas maku. Alan lusikoimaan keittoa suuhuni. Kiinalaisten lusikat ovat huonoja syödä, mutta minä olen sopeutunut niihin. Sienet ovat pehmmeitä, niiden maku on euforinen viinan jälkeen. Kaadan lisää, juon. Mietin katuvaloja.

Keitto on lopussa, olen syönyt sen. Xiang hakee tyhjän kupin pois ja kysyy josko tahtoisin lisää juomaa. Osoitan pulloa joka on puolityhjä ja hän menee pois. Kaadan itselleni juomaa. Kumoan sen kehooni. Kaadan itselleni juomaa. Kumoan sen kehooni. Enää Xiang ei tule kysymään, josko tahtoisin toisen pullon. Kiinalaiset näkee leijonan lailla ihmisen läpi. Kaadan juomaa, pullon sisällä oleva neste on haihtunut olemattomiin. Euforiaa, ilman katuvaloja. Mitä helvettiä miä mietin.

Astun ulos ovesta, edelleen on pimeää, eivätkä katuvalot pala. Hiljaisuus vallitsee ympärilläni, missä ne autot ovat, minä mietin. Kävelen mäkeä ylös. Näen samaisen talon, jonka pihalla näin sinut viimeksi. Kierrän sisäpihalle, kaivan taskusta pulloa. Juon. Istun sille samalle kivelle, jossa näin sinut viimeksi. Polvistun sille kivelle. Rukoilen jumalalta, että ne helvetin katuvalot syttyisivät. Mikä helvetti tätä maata vaivaa, kun ne katuvalot eivät pala. Juon, kävelen samaa mustaa katua takaisin.