Istuin rappusilla,
poltin tupakkaa
Hetki
elokuvamainen

Rastapää kävelee ohitseni
ei se huomaa, unelias
Kuvanveistäjä kävelee ohi,
ei huomaa, ennen kuin huudan

Ulkoiluttaa koiraansa,
asuu naapurissa,
En tiennyt
sanat vaihtuvat,
Hetki
mieleenpainuva

Poltan tupakkaa,
outo tunne,
en tahtoisi lähteä
kai on pakko.

Minulla on kylmä. Enkä nyt puhu mistään ihmisten kaipuusta, minulla on kylmä koska syksy saapuu. Minulla on kylmä, koska syksy etsii mua. Laitoin päälleni villapaidan. Olisi niin helpompaa, kun olisinkin valinnut sen oikean laidan. Silloin ei tarvitsisi pitää päällään röökiltä haisevaa paitaa, jossa on steariinia selässä. Se tarttui kynttilästä, jonka päälle kaaduin. Ei sitä toista tietä minulle ikinä edes ole tarjottu, enkä varmasti olisi vastaan ottanutkaan.

Älä valita poika, syöt ne nuudelit ja lähdet ulos.

En näe valoja kaupungissa, vaikka on pimeää. Katselen katua eteenpäin, näen vain mustaa. Vieri vieressä lamppuja, korkealla tolpassa, mutta ne ovat hiljaa. Ihana hiljaisuus, en kuule edes liikenteen ääniä. Mitä helvettiä se tarkoittaa?

Kävelen eteenpäin kohti kiinalaista ravintolaa, josta saa kaupungin parhaita katkarapuja. Ravintola Xiang Long lukee ikkunassa. Ravintola ammottaa tyhjyyttään pieni kiinalais mies, Liu Xiang nimeltään, istuu tiskin takana lukemassa lehteä. Tervehdin häntä. Istuudun pöytään, joka on kolmas vasemmalta, kun tulee ovesta sisään. Se on ainoa paikka, josta näkee koko ravintolan. Välillä lounasaikaan pöytä on varattu, enkä pysty tarkkailemaan ympäristöäni.

Tilaan viinaa, en toki mitään kiinalaista, vaan sitä halvinta. Näen kuinka Xiang kaataa pullosta, jossa ei ole etikettiä, neljän centtilitran lasiin juomaa. Hän asettaa lasin tarjottimelle, pullon lasin viereen ja tuo ne pöytään. Näytän numeroa 12, enkä sano sanaakaan. Mikä helvetti niitä katulamppuja vaivaa, kyllä niiden nyt pimeällä pitäisi päällä olla.

Vuoden vanha Anna-lehti makaa pöydällä, kannessa hymyilee Anna-Leena Härkönen. En jaksa lukea, mitä hänelle on kuulunut. Mutta ne katuvalot, en voi käsittää. Pimeinä kaikki tyyni. Ja tyhjä ravintola, aivan kuin olisin koko kaupungissa yksin. Yksin Liu Xiangin kanssa, ei se ei voi olla mahdollista.

Herkkusieni keitto saapuu pöytääni. Tunnen sen tuoksun se vaikuttaa koko kehooni. Osaan jo kuvitella sen maun, maku joka ei ole lainkaan sama mikä sienissä. Kaadan pullosta viinaa lasiin, kumoun sen neljä senttilitraa kehooni. Ihana lämmin, voimakas maku. Alan lusikoimaan keittoa suuhuni. Kiinalaisten lusikat ovat huonoja syödä, mutta minä olen sopeutunut niihin. Sienet ovat pehmmeitä, niiden maku on euforinen viinan jälkeen. Kaadan lisää, juon. Mietin katuvaloja.

Keitto on lopussa, olen syönyt sen. Xiang hakee tyhjän kupin pois ja kysyy josko tahtoisin lisää juomaa. Osoitan pulloa joka on puolityhjä ja hän menee pois. Kaadan itselleni juomaa. Kumoan sen kehooni. Kaadan itselleni juomaa. Kumoan sen kehooni. Enää Xiang ei tule kysymään, josko tahtoisin toisen pullon. Kiinalaiset näkee leijonan lailla ihmisen läpi. Kaadan juomaa, pullon sisällä oleva neste on haihtunut olemattomiin. Euforiaa, ilman katuvaloja. Mitä helvettiä miä mietin.

Astun ulos ovesta, edelleen on pimeää, eivätkä katuvalot pala. Hiljaisuus vallitsee ympärilläni, missä ne autot ovat, minä mietin. Kävelen mäkeä ylös. Näen samaisen talon, jonka pihalla näin sinut viimeksi. Kierrän sisäpihalle, kaivan taskusta pulloa. Juon. Istun sille samalle kivelle, jossa näin sinut viimeksi. Polvistun sille kivelle. Rukoilen jumalalta, että ne helvetin katuvalot syttyisivät. Mikä helvetti tätä maata vaivaa, kun ne katuvalot eivät pala. Juon, kävelen samaa mustaa katua takaisin.

Vaalihaastattelu

Eli tuolta voit kuunnella, kun puhun asioista ihmisten kustannuksella.

Vaalihaastatteluni

Katso nyt vittu itseäsi.

Kunnallisvaalien alla käydään kovaa keskustelua verotuksesta ja asuntopolitiikasta, verokevennyksiä, ruuan arvolisävero, työttömyys, syrjäytyminen, joukkoliikenteen kehittäminen. Mitäs helvettiä, eikö joku puhunut noista samoista asioista jo muutamia vuosia sitten.

Kun puhutaan joukkoliikenteestä, miksi pitää puhua sen kehittämisestä. Miksi emme puhu yksityisautoilun poistamisesta, jonka seurauksena joukkoliikenne kehittyisi automaattisesti.

Puhumme energiantuotannosta, miksi helvetissä? Joko minä olen itse sairas ja typerä ihminen, tai sitten joku muu on. Mutta siltikin, miksi emme voisi puhua energian käytön lopettamisesta. Et sinä, enkä minä, eikä kukaan muukaan tarvitse katuvaloja kahdenkymmenen metrin välein. Eikä kenenkään tarvitse nähdä kiinni olevan liikkeen valomainosta, ei yöllä, eikä päivällä.

Suurta kohua herätti mtv3:n puheenjohtajatentti, jossa Vanhanen sanoi ilkeästi Urpilaiselle. Ja ihmiset vaativat pätkätöiden lopettamista, samalla kun työskentelevät henkilöstöpalvelun kautta Nokialla. Edistyksellistä.

Mutta helvetti, kun en vain ymmärrä. En voi käsittää, miten kaikista radikaaleimmatkin puolueet puhuvat sitä ja tätä, samalla kun mässäilevät muiden virheillä ja omilla ongelmillaan. Paras tapa lopettaa pätkätyöt, mitä enää ei kyllä kukaan halua, on lopettaa töiden teko kokonaan. Ei valtio ja tehtaat pysy pytyssä ilman työntekijöitä. Tosin tämä länsimainen pullamössöyhteiskunta on tehnyt ihmisistä niin passiivisia, ettei edes pieniin muutoksiin pystytä.

Maailma vierestä katsoo, kun sä vuodat kuiviin....

Tuulee, ulkona. Sateista, kesä on ohi. Ja minua hymyilyttää. Hymyilyttää ihmiset, jotka ei näe maailmaa kokonaisuutena. Leikitään tällaista leikkiä ja perehdytään toimintaan ja mahdollisuuksiin, ne ehdotti. En helvetti tiennyt itkeä vai nauraa.
Ja samalla tuolta jostakin kuuluu basson rytmi. eiku vittu se olikin mun sydän.

Välimeren rannikolla, Vrasarissa, sataman kupeessa olevassa kivitalossa, asuu mies. Ei sitä kukaan tunne, eikä kukaan ole siitä kiinnostunutkaan. Sillä on terävät kasonpiirteet, pieni parran sänki. Rakentaa päivisin savesta veistoksia, terassillaan. Jostakin kumman syystä se juo viiniä, koko ajan, aamusta iltaan. Kai illasta aamuunkiin. Koira sillä on. Jokin sekarotuinen kai. Koira juoksee vapaana kadulla, eikä välitä ihmisistä. Se on musta, paitsi keskellä otsaa on valkoinen täplä. Se ei hauku. Väistelee ihmisiä katselee maailma.

Stjepan katsoo ikkunasta merelle. On aamu, kalastajat ovat lähdössä. Stjepan kuuntelee lokkien kirkumista, kamalalta se kuulostaa, mutta siihen tottuu.
Joskus vielä, hän ajattelee, minäkin lähden takaisin. Takaisin sinne, isieni maahan.
Maahan, jossa ei ole jumalia, eikä helvetti ainakaan naapureita.

Ei paratiisia ole olemassa, kyllä Stjepan sen tietää. Mutta hän tietää myös, että sen voi rakentaa. Oman paratiisinsa.

Stjepan ruskeat silmät tarkkailee katua, hän katselee kalastajien puuhia. He nostavat verkkojaan veneisiin. Kohta lähtevät ja palaavat taas illalla. Niin kuin jokainen päivä ennenkin. Itrianin toreille voisi jälleen lähteä, myymään veistoksia. Kaikki ne Ante Pavelićia esittävät teokset, joita ihmiset ostavat. Tiemättä edes, ketä veistoksen mies esittää. Niin ne vain tekevät.

Eikä Stjepankaan miehestä pitänyt, päin vastoin. Hän vihaa sitä elukkaa. Mutta ne kasvon piirteet, ne tekevät veistoksista hienoja. Ja kun kylkeen kirjoittaa, tai jättää kirjoittamatta Ante Pavelić 1889 - 1959 on se saman tekevää. Sillä ei turistit, eikä edes Stjepanin oma kansa ymmärrä, kuka hän oli, mitä hen teki, tai mihin hän meni. Niinpä se on Stjepanillekin saman tekevää, kenestä hän veistoksensa muovaa.

Veneet ovat jo matkalla merelle, kohta ne häviävät horisonttiin. Kauas pois rannikolta. Aurinko alkaa nousta. Stjepan kaataa kahvia suodattimeen. Käärii marisätkää. Antaa Zachariakselle ruokaa, eilisestä jääneitä perunoita ja lihaa. Ottaa itselleen kupin, jossa lukee Viso Gero, kaataa kahvia. Suuhun hän laittaa kaksi palaa sokeria ja istuu terassilleen. Ilma tuoksuu raikkaalle.

Hevoskastanjapuu on alkanut kukkia. Kohta lähden. Juon vain kahvin loppuun. Ainakin juustoa ja leipää, ehkä makkaraakin, Stjepan ajattelee.
Zacharias asettuu makaamaan hänen jalkojensa päälle. Enää laivoja ei näy.

Vittuun todellisuus, vain harhakuvitelmia....

Kesä ja festarit. Perkele nyt se alkoi ja kuukausia myöhässä. Viime viikonloppuna puntala-rock, joka ei tänä vuonnakaan jättänyt ketään kylmäksi. Ensi viikolla Faces, minulla aivan uutta. Kai se on mukavaa ja minä menen töihin. Vaalit lähestyy ja vaalityötä pitäisi tehdä. Eihän se niinkään innosta, mutta pakko jotakin yrittää. Mediat ovat nihkeitä pressikorttien kanssa, saatana. Haluavat päteä. Kesä on ohi, alkaa syksy. Aina samanlainen.... Pitäisikö puhua yhteisistä asioista. Ei jaksa, ei kiinnosta. No niin no niin.

Tumppi kertoi puntalassa olevan hauskaa, minä en sieltä niin kauheasti muista. Widows yhtye soitti jotain rokkia, vitun kovaa ja minä haastattelin. Vanhoja miehiä ja jaksaa vielä leikkiä, en ymmärrä. Itse alkaa olemaan aika kypsä tähän touhuun ja ikää on se 20v.